"En tykkää siitä, että pitäisi mitata ja punnita ja aina miettiä, laskea kaloreita. Apua nyt kun syön tämän niin sitten tulee sen ja sen verran (lisää painoa). Minä en ole laskenut yhtään kertaan yhtään mitään. Tunnustan sen!"
"Minulla on sellainen tunne, että minun piti elää 62 vuotta, että mieli ja keho löysivät toisensa. Ne kulkevat nyt käsi kädessä. Mieli hyväksyy kehon ja keho hyväksyy mielen."
"Jos mietin tätä vuotta, niin tämä on ollut elämässäni yksi parhaista vuosista.
Olen oppinut itsestäni todella paljon. Tavallani oppinut olemaan armollinen ja armahtava itselleni."
Kuka olet?
Minä olen Päivi L. ja Lapinlahdelta kotoisin. Ikää on kertynyt 62 vuotta.
Ennen valmennusta minulla oli elämässä oli sellainen vaihe, että olin todella väsynyt ja tuntui, että kaikki vastustaa. Oli terveydellisiäkin vastuksia tullut erilaisia.
Sitten omat lapset tsemppasi minut liikkeelle.
He toivoivat, että äiti, ja tuleva mummo, (olin silloin tulossa mummoksi), olisi pirteä ja virkeä ja jaksaisi pitää lapsenlapsistaan huolta. Mutta ensin mummon pitäisi pitää itsestään huolta.
Minulla oli ylipainoa ihan pituuteen nähden varmaan aika rutkasti. Sitä oli tasan 19 kg enemmän reilu vuosi kun mitä on nyt.
Minusta tuntuu, että tämän hetkinen paino alkaa olla siinä mitä minä tavoitteita itselleni vuosi sitten asetin. Senttejä on tietysti lähtenyt joka puolelta ja housut on aika tilavia. Niissä huomaa ehkä parhaiten.
Niitä vanhoja vaatteita mitä oli parikymmentä vuotta sitten, saa alkaa nyt käyttämään kun on ollut tarkka eikä raaskinut panna niitä pois kaapista.
Tietysti sitten se muu jaksaminen sen myötä.
Eletään ihan erilaista elämää kuin puolitoista vuotta sitten.
Mikä oli lähtötilanne?
Minä olen oikeastaan koko elämäni ollut sellainen sahaaja ja jojoilija. Ihan pienestä tytöstä asti semmoista paino-ongelmaa tai ainakin korvien välissä paino-ongelmaa. "Kerran pullukka, aina pullukka."
Ja siitä silloin lapsena sai joskus kuulla sellaista vähän rumaakin pilkkaa.
Minä olen kokeillut kaikki konstit ja käynyt kaalikeittokuurista ihan ryhmäohjauksiin. Kaikenlaisia käynyt, ottanut lisäravinteita ja aina on palattu samaan pisteeseen.
Minä olin todella väsynyt ja minulla alkoi tulla fyysisiä vaivoja. Tuli suolistoon erilaisia juttuja, kuten tulehduksia ja kaikenlaista vaivaa. Maha ei toiminut ja minun pitkäaikainen astma rupesi taas piiputtamaan. Oli jopa sellaista, että maksa-arvot rupesivat kohoamaan.
Huoli alkoi olla kova siitä, että mikä ihme tässä nyt on.
Onko tullut muita muutoksia?
Paino on pudonnut 19 kg reilussa vuodessa. Muun muassa maksa-arvot ovat nyt ihan kohdillaan, kävin tässä vähän ennen joulua labrassa. Tulin siihen tulokseen, että ollaan siellä hyvissä viitearvoissa ja mieli oli todella kepeä niiden labrojen jälkeen.
Mieli on todella hyvä ja tuntuu, että sellaiset asiat, jotka ennen harmitti hirveästi ja joista otti pulttia, ja jotka tuntuivat ylipääsemättömiltä. Jotenkin tuntuu, että sietokyky on kasvanut hirveästi.
Itsestään löytää sellaisia hyviä asioita. Osaa olla armollinen itselleen. Ei tarvitse olla kaikessa... kaiken ei tarvitse onnistua ihan täydellisesti. Kun parhaansa on yrittänyt, se riittää.
Miten muutokset näkyvät arjessa?
Ensinnäkin, minun ruokarytmi on löytynyt.
Minä syön todella säännöllisesti.
Minä syön monipuolisesti.
Minä syön todella paljon.
Minun elimistö kävi varmaankin säästöliekillä. Söin ennen todella yksipuolisesti ja vasta silloin kun minulla oli kiljuva nälkä, ja sitten se syöminen oli ihan hillitöntä.
Suhtautuminen syömiseen... ennen minulla oli aina sellainen vähän syyllinen olo.
"Voi että kun nyt syön tuon tuosta, niin lihottaakohan se ja mitähän tapahtuu".
Nyt minulla on sellainen olo, että olen ruoan kanssa sinut. Kun syön niin ne minun valinnatkin ovat sellaisia terveperäisiä. Minä voin syödä huoletta. Sitten jos syön jotakin sellaista (ei niin terveellistä) vaikka kylässä, niin en kanna siitä syyllisyyttä. Minä tiedän sen, että jos tänään syön jotain sellaista, niin huomenna minä palaan urilleni.
Muistan syödä rauhassa. Minä olin sellainen hotkija, että söin kovalla vauhdilla, enkä edes tiennyt paljon ruokaa meni tai oli menemättä. Ruokarauha on nyt tärkeä ja koitan maistella miten hyvältä se tuntuu.
Miten hyvältä tuntuu leukaperissä, hampaissa ja suussa kun syön ja pureskelen hyvin.
Sitten yksi asia on, että liikunta on tullut sellaiseksi tavaksi. Olen ehkä aina ollut ihan hyvä liikkuja, mutta se on ollut sellaista puuskapäistä. Nyt kun lähden liikkumaan, se lähtee luontaisesti eikä ole pakkopullaa.
Muutenkin kun elimistö ja keuhkotkin toimivat paljon paremmin ja astma on hyvällä mallilla, niin mieli on hyvä ja on ihana liikkua.
Kun sinä syöt hyvin ja monipuolisesti, juot riittävästi ja liikut. Sitten vielä se neljäs palikka: lepo ja uni on ihan erilaista kun mitä mitä oli silloin kun illalla nukkumaan mennessä mietti, että onkohan tänään syönyt jotain sopimatonta ja onkohan taas lihonut?
Nyt tuntuu, että nukunkin kuin pienet lapset.
Tasapaino on saavutettu.
Mistä asioista pidit valmennuksessa?
Ensinnäkin pidin siitä, että valmennuksessa oli armollinen ja kannustava tunnelma. Ei ollut ikinä tuomitseva, eikä sellainen, että jos olet tehnyt jotain (ei ihanteellisesti, esim.) jättänyt viikon ohjelman vähän retuperälle, niin sieltä ei tullut pyyhkeitä kehään. Iilmapiiri, jota valmennus loi oli hirmu kannustava ja salliva.
Se tieto, mitä itsellä oli jo ennestään kaikista näistä asioista, kuten paljonko pitää syödä proteiinia, rasvoja ja hiilihydraatteja.
Se tietohan itsellä jo oli, mutta mistä minä tykkäsin ja oli tehty ihan kuin minulle oli se, että esimerkiksi
ruoka-ainemääristä ja kaikista niistä. Se oli maalaisjärkistä, puhuttiin kämmenmitasta, peukalonmitasta, tai nyrkillisestä. Se oli just niin kuin minulle tehty.
Sieltä tuli tietoa aina juuri sopivassa määrässä. Ei liikaa, eikä liian vähän.
Oliko sinulla epäilyksiä valmennusta tai itseäsi kohtaan?
Ehkä minä vähän mietin, että niinköhän minä itse oikeasti jaksan. Löytyykö minusta puhtia vuoden mittaiselle matkalle lähteä teidän mukaan?
Joskus aikaisemmin nuorempana kun lähdin johonkin painonpudotusryhmään, niin olin vähän salaa ja minua vähän hävetti ihan niin kuin olisin pelännyt sitä, että minä en onnistu. Ja en kestä mukana tässä kelkassa.
Nyt kun kerroin heti perheelle, että katsokaapa, että olen tällaisessa mukana. Samoin työpaikalla kerroin työkavereille. "Kannustakaa minua, olen tällaiseen lähtenyt mukaan." Se varmaan antaa oikeasti sellaista jatkumoa.
Välillä mietin, että mitä jos en olisi tälle matkalle lähtenyt, olisiko minun maksa-arvot vain noussut, ja paino noussut? Olisiko lähes 20 cm vyötäröltä lähtenyt. Vai olisiko tullut lisää?
Olisinko esimerkiksi löytänyt liikunnan riemua?
Miten minun nivelrikkopolvet, olisivatko ne olleet ihan loppu? Minulla oli jossain vaiheessa niin, että laitettiin ihan pistämällä lääkettä polviin, mutta kuinka ollakaan niitä polvia minulla ei ole enää mukana, ne on pudonneet matkalle.
Kaikkia tällaisia asioita minä mietin. Olisinko minä vähän sellainen raihnainen muori? Istuisin apaattisena, enkä jaksaisi mitään.
Olen todella onnellinen siitä, että lähdin tähän kelkkaan.
Mitä terveisiä lähetät valmennukseen osallistumista miettivälle?
Oikeasti haluaisin toivottaa kaikki sellaiset, jotka pikkusenkaan on elämän matkalla ns. taistelleet oman kehon ja mielen yhteyden löytämisestä. Tai jos on paino-ongelmaa ja pientä harmitusta.
Minä kyllä toivoisin, että rohkeasti vain mukaan. Vaikka ystävän kanssa yhdessä. Toinen toistaan tsempaten. Avoimesti puhuen.
Aina vain päivä kerrallaan.
Kyllä toivottaisin tervetulleeksi tälle matkalle.
Jos joku haluaisi rinnalla kulkijaa, niin voisin oikeasti kulkea rinnalla ja olla siinä matkalla mukana. Tuuppaamassa ja vetämässä, koska onhan siellä matkalla sellaisia päiviä joskus ollut, että tuntunut ei tästä selvitä, mutta niin vaan on selvitty.
Toivon, että monet muutkin tällaisen ihanan polun löytäisivät ja ihan rohkeasti lähtisivät mukaan.
Jos joku miettii sitä, että kun tämä maksaa ja onko rahalle vastinetta?
En minä ainakaan niitä muutamia satasia mistään varmaan kassista nyt kaivaisi nyt. Ne ovat tippuneet kilojen ja senttien ja pahan mielen myötä. Ne ovat menneet tarpeeseen.
